Vanhimmat jäljet ihmisen toiminnasta on löydetty Inarin Vuopajan, nykyisen Saamelaismuseo Siidan alueen asuinpaikoilta. Löydöt ajoittuvat ajanjaksolle 8000–7000 eKr.   

Inarinsaamelaiset elivät luonnon rytmin mukaan liikkuen vuodenaikojen ja luonnonvarojen ehdoilla. Viimeistään 1500-luvun lopulta alkaen he kokoontuivat talvisin Inarijärven länsiosan talvikyliin, joissa tavattiin yhteisön jäseniä, hoidettiin yhteisiä asioita ja tehtiin päätöksiä. Talvikylissä vierailivat myös papit, tuomarit, kauppiaat ja verottajat.   

Inarista on löydetty kaksitoista talvikyläpaikkaa, joista kahdeksan sijaitsee Nukkumajoella. Kirjallisten lähteiden mukaan inarilaiset kalastivat myös Varangin niemimaalla, ja arkeologissa kaivauksissa löydetyt hohkakivet viittaavat matkoihin Jäämeren suuntaan. Nukkumajoen alueella asuttiin 1660-luvulle saakka.   

Inarin siidan uudeksi talvikyläpaikaksi muodostui Pielpajärvi, jonne rakennettiin kirkko vuonna 1646. Nykyinen ristinmuotoinen puukirkko valmistui 1700-luvulla. Pielpajärven pappilaan perustettiin Inarin kirjasto vuonna 1859. Pielpajärven erämaakirkko kuuluu harvoihin Inarissa säilyneisiin rakennusperintökohteisiin, jotka selvisivät toisen maailmansodan tuhoista. 

Inarin alkuperäinen väestö koostui inarinsaamelaisista, jotka asuivat Inarijärven ympärillä ja kuuluivat Inarin lapinkylään. He siirtyivät vuodenaikojen mukaan eri asuinpaikkojen välillä: talvella metsien porolaitumille ja muina vuodenaikoina kalaisien vesistöjen äärelle.  

Pysyvämpi uudisasutus alkoi muodostua 1700-luvun jälkipuoliskolla. Ensimmäiset uudistilakatselmukset käsiteltiin Inarin käräjillä vuonna 1758, ja tunnetuimpiin varhaisiin uudistilallisiin kuului Kittilästä saapunut Henrik Kyrö.  

Vuonna 1852 Venäjän päätös sulkea Norjan ja Suomen suuriruhtinaskunnan välinen raja katkaisi poropaimentolaisten perinteiset muuttoreitit Jäämerelle ja muutti poronhoidon edellytyksiä merkittävästi. Ihmisten oli poroineen valittava minkä valtion alueelle he asettuisivat. Muutos johti pohjoissaamelaisten pysyvämmän asutuksen syntyyn Inarissa muun muassa Lismaan ja myöhemmin Kutturaan.  

Toisen maailmansodan jälkeen osa kolttasaamelaisista asutettiin Sevettijärven, Näätämön, Nellimin ja Keväjärven alueille. Myös osa Petsamosta evakuoiduista suomalaisista asutettiin Inariin.  

Saamelaisten historiaan, kulttuuriperintöön ja nykypäivään voi tutustua Saamelaismuseo Siidassa ja Saamelaiskulttuurikeskus Sajoksessa.  

Lisätietoa saamelaisista: www.samediggi.fi 

Vuoden 1865 kunnallisasetus erotti maallisen hallinnon seurakuntien päätöksenteosta. Inarin kunta perustettiin 25. kesäkuuta 1876 samanaikaisesti Utsjoen kunnan kanssa. Kuntien rajat perustuivat pääosin aiempiin seurakunta- ja pitäjärajoihin, jotka puolestaan pohjautuivat vanhoihin lapinkyliin. Ensimmäiseksi kunnallislautakunnan esimieheksi valittiin Paul Valle ja varamieheksi Isak Mattus. Kunnantupa ja hallinnollinen keskus oli Inarin kylällä.   

Inarin kirkonkylä alkoi muodostua 1880-luvulta lähtien paikalle, jossa Juutuanjoki laskee Inarijärveen. Asutuksen vakiintuessa rakennettiin Inarin kirkko, joka vihittiin käyttöön vuonna 1895.  

Kirkko tuhoutui neuvostoliittolaisten lentokoneiden pommituksessa talvisodan aikana vuonna 1940. Sodan jälkeen samalle paikalle rakennettiin saamelaiskirkko amerikkalaisten kveekareiden rahoituksella. Uuteen kirkkoon sijoitettiin myös professori Väinö Saikon vuonna 1937 maalaama alttaritaulu Saamelaisperhe tunturissa, joka oli pelastettu tuhoutuneesta kirkosta. 

Peuranpyynti oli 1700-luvulla inarilaisten keskeinen elinkeino, ja se edellytti yhteistoimintaa. Pyynnissä rakennettiin hangasaitoja ja peurakuoppia. Peurakantojen vähentyessä siirryttiin pienimuotoisen poronhoidon ja kalastuksen ohella karjan- ja lampaidenhoitoon. 1800-luvun puolivälissä Inarissa oli poroja noin 2000, mutta vuoden 1852 rajasulku muutti elinkeinoa. Porosaamelaisten muutto alueelle teki poronhoidosta keskeisen elinkeinon ja vuosisadan vaihteessa poroluku olikin kasvanut yli 34 000:een.  

Vuonna 1901 Inarin kunta sai oman poronhoidon ohjesääntönsä ja kunta jaettiin viiteen paliskuntaan: Muddusjärvi, Paatsjoki, Ivalo, Kyrö ja Paadar. Kukin paliskunta sai oman poroisännän, joka käytännössä vastasi paliskunnan toiminnasta ja taloudesta. 1960-luvun loppupuolella poronhoito modernisoitui moottorikelkkojen myötä. Matkailun lisääntyessä poroperheet alkoivat saada lisätuloja saamelaiskäsitöiden myynnistä ja myöhemmin yksittäiset porotilat alkoivat ottaa vastaan matkailijoita.  

Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa tammi-helmikuussa 1920 Inariin iski espanjantauti, joka tappoi kymmenen prosenttia Inarin väestöstä vajaan kuukauden aikana. Parintuhannen asukkaan kunnassa se tarkoitti yli kaksisataa kuollutta, mikä oli suuri määrä suhteutettuna Inarin pieneen väestöön. 

Toisen maailmansodan aikana Inarin kunnan asukkaat olivat evakossa pääasiassa Pohjois-Pohjanmaalla Ylivieskan alueella. Sodan jälkeen alkoi jälleenrakennuksen aika. Inarin kirkonkylässä ainoat säilyneet rakennelmat olivat apteekkari Eräsen pystyttämä aidantolppa ja Ranta-Antin liemuskota.   

Inari siirtyi perinteisistä elämänmuodoista osaksi modernia suomalaista hyvinvointivaltiota. Kehitystä leimasivat vilkas väestönkasvu aina 1960-luvulle saakka, teiden ja viestintäyhteyksien rakentaminen, sähköistäminen, matkailun kehitys erityisesti Saariselän osalta sekä elinkeinojen murros.   

Hyvinvointiyhteiskunnan kehittyminen eri sektoreilla terveydenhuollosta koulutukseen paransi inarilaisten elintasoa ja terveydenhuoltoa. Nopea kehitys loi myös ristiriitoja osana murrosta.  

Inarin ja Ivalon maantieyhteys rakennettiin vuonna 1925. Jäämerentien valmistuminen Ivalosta Petsamoon 1930-luvulla avasi itäisen Lapin matkailuliikenteelle. Tien mukana syntyi kestikievarilaitos ja matkailumajaverkko. Suomen Matkailijayhdistys avasi matkailumajan Inarin kylään vuonna 1937, mutta se tuhoutui Lapin sodassa 1944. Uusi matkailumaja valmistui samalle paikalle vuonna 1956 ja tuolloin Inarin matkailijamäärä oli jo 240 000.  

Turistien kuljetukset perustuivat postilinjojen tai yksityisten kuljettajien palveluksiin. Postimoottorit, joita esimerkiksi Lemmenjoen reitillä ajoi Juhani Jomppanen ja Sevettijärven reitillä Posti-Matti (Aikio), olivat suosittuja keinoja päästä “omakohtaisesti oikeaan Lapin elämäntuntumaan ja nähdä, kuinka vaivalloista elämä on mittaamattomien erämaiden takana”. 1950-luvun lopulla ’Aurinkolaiva’ eli m/s Inari teki risteilyjä Inarijärvellä.  

Vaikka Ivalo oli asukasluvultaan kahdeksan kertaa Inarin kirkonkylää suurempi, sen majoituskapasiteetti oli 1960-luvulla huomattavasti pienempi kuin Kirkonkylän.     

Vuonna 1964 Suomen matkailu -lehti luetteli Inarin seudun keskeisiksi kulttuurikohteiksi Kaunispään majat, Karhunpesäkiven, Ukonsaaren, Lemmenjoen kullanhuuhdonta-alueet ja Inarin saamelaismuseon.   

Karu ja kaunis Inarijärvi, ‘Saamenmaan meri’, on jääkauden muovaama vajoamajärvi. Jään vetäydyttyä noin 9 000 vuotta sitten Inarijärvestä oli vielä avoin yhteys Jäämereen. Nykyisin Inarijärvi laskee Paatsjokea pitkin Barentsinmeren Varanginvuonoon.  

Inarijärvi on Suomen kolmanneksi suurin järvi (1043 km2) ja se ulottuu yli 90 metrin syvyyteen. Inarijärvi on tunnettu puhtaasta ja kirkkaasta vedestään sekä yli 3 300 saarestaan.   

Inarijärvi oli vuosisatojen ajan kylien tärkeä kulkuväylä. Sitä pitkin saamelaiset liikkuivat kalastusalueille, kaupankäyntiin ja Jäämeren suuntaan – kesällä veneillä, talvella jäätä pitkin poroilla ja suksilla. Postivene toimi aina 1990-luvulle asti Inarijärven ‘elämänlankana’ kuljettaen postin lisäksi ihmiset ja tavarat syrjäseuduille.  

Ukko eli  Äijih on saamelaisten pyhä paikka Inarijärven Ukonselällä. Äijih-saaren läheisyydessä sijaitsevat myös Vanha Hautuumaasaari ja Hautuumaasaari. 

Inarin kalatalousalueen vesissä elää vain 10 alkuperäistä kalalajia: ahven, harjus, hauki, made, kolmipiikki, kymmenpiikki, mutu, nieriä eli rautu, taimen sekä siika eri muotoineen, kuten kääpiösiiat reeska ja rääpys. Vähäinen lajimäärä johtuu ilmastosta, jääkauden jälkeisistä leviämisesteistä ja vesien karuudesta. Lajien elinvoimaisuuden turvaaminen on kalavesien hoidon perusta. Muikku istutettiin vesistöalueelle 1960-luvulla, järvilohi ja harmaanieriä 1970-luvulla.    

Kalastus oli vuosisatojen ajan Inarin tärkeimpiä elinkeinoja. Siian ja muiden arvokalojen pyynti saavutti huippunsa 1930-luvulla. Tehostuneet pyyntimenetelmät heikensivät kalakantoja. Ensimmäiset rauhoitusajat asetettiin jo vuonna 1859 ja lisää kalastussääntöjä laadittiin 1860-luvulla. Muikun kalastus käynnistyi 1980-luvulla, samoin isorysien käyttö erityisesti siian pyynnissä.   

Inarijärven vedenpinnan säännöstely alkoi vuonna 1941 Paatsjoen voimalaitosrakentamisen takia Petsamon nikkeliteollisuuden tarpeisiin, ja jatkuu edelleen vuonna 1959 solmitun Suomen, Norjan ja Neuvostoliiton välisen valtiosopimuksen pohjalta.  

Paatsjoen vesivoimaloiden ja säännöstelyn haittojen vuoksi käynnistettiin vuonna 1976
velvoiteistutukset ja kalataloustarkkailu, mikä laajensi Inarin kalanviljely- ja istutustoimintaa
merkittävästi.

Toisen maailmansodan aikana Lappi oli Saksan sotatoimien tärkeä tukialue ja osa pohjoista rintamaa. Ivalosta käsin tuettiin myös suomalaisia joukkoja, kuten Erillisosasto Pennasen ‘Luton miehiä’.  Saksalaisten johdolla Inarin alueelle rakennettiin teitä, siltoja, puhelinlinjoja sekä lentokentät Ivaloon ja Kaamaseen sotavankityövoimalla. Alueella toimi myös useita vanki- ja työleirejä.  Vuonna 1943 tieliikenne ja tienvarsien työkohteet joutuivat neuvostopartisaanien iskujen kohteeksi. Tunnetuin hyökkäys tapahtui Laanilassa, jossa menehtyi myös piispa Wallinmaa.  

Syyskuun alussa 1944 Suomen ja Neuvostoliiton välinen aselepo johti Lapin sotaan, sillä aselevon ehtoihin kuului saksalaisjoukkojen poistaminen maasta. Suomalaisista ja saksalaisista, entisistä aseveljistä, tuli vastapuolia.  Pohjoiseen vetäytyvät saksalaisjoukot miinoittivat Lapin ja tuhosivat poltetun maan taktiikkaa noudattaen järjestelmällisesti rakennuksia, siltoja ja muuta infrastruktuuria.  Inarissa tuhoutui noin 90 prosenttia rakennuskannasta.  

Luodakseen painetta saksalaisten vetäytymiselle Neuvostoliiton joukot etenivät aselevon jälkeen myös osittain Suomen alueelle. Etelästä etenevät suomalaisjoukot kohtasivat neuvostojoukot Ivalon Kerttuojalla. Neuvostojoukot poistuivat Inarin itäosista vasta syyskuussa 1945. Moskovan välirauhassa 19. syyskuuta 1944 Suomi menetti Petsamon alueen, mikä muutti pysyvästi koko Pohjois-Lapin asemaa. Sodan jälkeen Inarissa alkoi mittava jälleenrakennus sekä Petsamon evakoiden ja kolttasaamelaisten asuttaminen. 

Ivalon kyläkuva kuvina.

1800-luvun lopulle asti polku- ja vesireitit suuntasivat Jäämerelle kaupankäyntiä ja kalastusta varten.   

Petsamon tien rakentaminen alkoi 1916. Tietä parannettiin 1920-luvulla vaiheittain ja tie valmistui 1930-luvulla. Valmistuttuaan tie teki Ivalosta alueen kaupan keskuksen ja lisäsi kuljetuksia. Kuljetuksen kasvua vauhdittivat myös laajat metsätyöt ja puutavaraa jalostettiin sahoilla Petsamossa, Inarissa, Ivalossa ja Nellimissä.  

Sodan jälkeen Lapissa tuhotut maantiet rakennettiin nopeasti uudelleen ja tieverkko laajeni niin, että vuoteen 1965 mennessä vain Sevettijärvi ja Angeli olivat ilman tieyhteyttä. Vuoden 1958 tielaki siirsi teiden kunnossapidon valtiolle ja varmisti ympärivuotisen liikennöitävyyden.  Se toteutui kaluston kehittymisen, lumiaitojen sekä teiden suolauksen ja hiekoituksen myötä. 1960-luvulla tieverkosto kattoi jo lähes koko Lapin, ja tieyhteydet saavuttivat loputkin Inarin kunnan kylät 1970-luvulla.  

Asutus alkoi keskittyä teiden varsille ja samalla rakennettiin pistoteitä ja metsäautoteitä. Maantiet mahdollistivat säännöllisen posti- ja matkustajaliikenteen, edistivät sähköistämistä ja vauhdittivat uusien kulkuvälineiden ja teknologioiden, kuten moottorikelkkojen ja television yleistymistä.  

Vuosi 1966 muistetaan Ivalojoen suurtulvasta, joka suisti koko kylän raiteiltaan pitkäksi aikaa. Tulvan aikana vedenpinta nousi niin korkealle, että Ivalojoen sillan virallisen vesimittarin asteikko ei enää riittänyt. Veden arvioitiin nousseen jopa kolme metriä normaalitason yläpuolelle.  

Ivalojoen tulvariski perustuu laajaan tunturiylängöillä olevaan valuma-alueeseen Saariselältä Hammastunturiin, Kitisen latvoille ja Korsatunturiin asti. Keväinen lumen sulaminen tapahtuu usein laajalla alueella lähes samanaikaisesti, jolloin suuret vesimäärät virtaavat nopeasti Ivalojoen kanjoniin kohti Ivaloa.  

Myös vuoden 1966 jälkeen joessa on esiintynyt merkittäviä tulvia. Vuoden 1981 tulvan jälkeen Ivalon suojaksi rakennettiin vaiheittain tulvapenkereitä ja patovalleja, jotka ovat estäneet suurimmat vahingot.  

Ilmastonmuutoksen ennustetaan lisäävän sään ääri-ilmiöitä, kuten rankkasateita ja nopeita sulamisjaksoja, mikä voi tulevaisuudessa kasvattaa tulvariskiä Lapissa entisestään.

Ivalojoki on lähes 200 kilometriä pitkä vesireitti, joka virtaa Enontekiön rajamailta Inarijärveen ja edelleen Jäämerelle. Se on ollut tärkeä kulkuväylä jo jääkauden jälkeisistä ajoista lähtien sekä keskeinen reitti 1860-luvun ja 1900 –luvun alun kuntaryntäyksissä Ivalojoen Kultalaan.   

Joen alajuoksu on suojaisa ja helposti kuljettava, sillä Huuhkajan kylän alapuolella ei ole liikkumista vaikeuttavia koskia. Ivalojokilaakson rehevät rantaniityt ja tulvamaat loivat hyvät edellytykset maataloudelle ja karjanhoidolle.   

Jokivarteen syntyi useita kyliä, kuten Huuhkaja, Tolonen, Törmänen, Kyrö, Viekkala, Koppelo ja Veskoniemi. Ylempänä jokivarressa sijaitsee Kutturan kylä.  

Vuosikymmenien kultatutkimukset Kuusamossa ja Lapissa eivät tuottaneet merkittävää tulosta ennen vuotta 1868, jolloin Ivalojoen Nulkkamukassa tehtiin merkittävä löytö. Sitä seuranneessa kultaryntäyksessä Inarin kunnan silloinen väkiluku kaksinkertaistui ja varsinkin Ivalon ja Törmäsen seutu vaurastui. Ivalojoen kultaryntäys oli alku edelleen jatkuvalle eurooppalaisittain ainutlaatuiselle Lapin kullankaivuperinteelle.   

Irtomaassa olevaa kultaa on kaivettu Inarin kunnassa ja Sodankylän kunnan pohjoisosissa monella eri joella yli 150 vuoden ajan. Tunnetuimmat kulta-alueet ovat Ivalojoen – Laanilan alue, Lemmenjoki sivujokineen sekä Tankavaaran alue. Lapin kullankaivussa on sen koko historian ajan ollut mukana niin paikallisia kuin muualta tulleita yksityishenkilöitä sekä kultayhtiöitä.    

Kullankaivumenetelmiä Lapissa ovat lapiokaivun lisäksi konekaivu ja imurikaivu. Kullankaivu jatkuu elävänä alueella, ja joka kesä löytyy isompiakin hippuja. Suomen kultahistorian suurin hippu on edelleen vuonna 1935 Luttojoen latvoilta löytynyt 393-grammainen Evert.    

Kullankaivu ei ole jokaisenoikeus, vaan luvanvaraista toimintaa. 

Inarin väkiluku vuonna 1721 oli 75 savua (400 asukasta). Suomen itsenäistyessä pitäjässä asui lähes 2000 asukasta. Suurimmillaan väestö oli 8000 henkeä (1965), jonka jälkeen se on asettunut noin 7000 asukkaaseen.    

1920-luvulta lähtien Ivalosta oli kasvanut kaupallinen keskus Jäämerentien vaikutuksesta. Hallinnollinen keskus siitä muodostui, kun kunnan esimies, pankinjohtaja Antti Aikio siirsi kunnantoimiston Inarista Ivaloon 1938. Ensimmäinen kunnantalo rakennettiin Sairaalantien varteen 1949, Piiskuntien punatiilinen kunnantalo valmistui 1981.    

Terveydenhuollon alkutaival Ivalossa sujui vaatimattomissa sairaalakäyttöön otetuissa tiloissa mm. tukkikämpässä.  Tilanne kohentui, kun aluesairaala aloitti 1947 ja terveystalot Inariin, Ivaloon ja Sevettijärvelle valmistuivat 1948. Inarin ja Utsjoen kuntia palveleva terveyskeskus valmistui vuonna 1972.    

Lasten opetusta toteutettiin pääosin perheissä kiertävien katekeettaopettajien toimesta 1920-luvulle saakka. Oppivelvollisuuslain (1921) myötä siirryttiin kansakoulujärjestelmään ja 1972 peruskouluun – Lappi Suomen etujoukoissa. Pitkien etäisyyksien takia monet lapset kävivät asuntolakoulua poissa kotoaan. Enimmillään Inarissa toimi 11 kunnallista koulua. 

Suuret voimalaitostyömaat Neuvostoliiton puolella sotien jälkeen toivat kuntaan työtä ja taloudellista kehitystä. Jäniskosken voimalaitos rakennettiin osana sotakorvauksia. Sen valmistuttua 1951 Paatsjoen vesistöön tehtiin vielä suomalaisvoimin Rajakosken (1956) ja Kaitakosken (1959) voimalat sekä Tuuloman vesistöön Ylä-Tuuloman voimala (1965).  Rakennustyömaat kestivät 18 vuotta ja työllistivät 20 000 suomalaista.   

Sotien jälkeen jälleenrakentava Suomi tarvitsi puuta sekä kotimaassa että vientiin. Metsurivetoiset savotat olivat tuolloin laajimmillaan. Inarissa toimi useita sahoja, suurimmat Ivalon Saha (1951–1979) ja Peuravuonon saha (1967–2011).   

Valtion laitokset kuten Metsähallitus, Rajavartiosto, Posti-Tele, Tulli, Tielaitos ja Luonnonvarakeskus ovat työllistäneet merkittävästi eri alojen ammattilaisia. Monille ’postiautontuomille’ tuli Inarista uusi kotiseutu.  

Ivalon lentokenttä, nykyisin EU:n pohjoisin, vihittiin käyttöön 1955. Kansainvälinen matkailu charter-lentoineen on noussut merkittäväksi elinkeinoksi 1990-luvulta alkaen. 2000-luvulla Inariin on syntynyt merkittävä auto- ja rengastestauksen keskittymä. 

1950–1960-luvuilla suurten voimalatyömaiden, savotoiden ja valtiollisten työpaikkojen mukanaan tuoma väestönkasvu toi eloa sosiaalisen elämään, vapaa-ajanviettoon ja harrastustoimintaan.  Kylätalojen tanssi-illat sekä talkoohenkinen seuratoiminta urheiluseuroissa, nuorisoseuroissa ja työväentaloilla kokosi ihmisiä yhteen. Järjestettiin hiihto- ja yleisurheilukilpailuja, porokisoja ja pilkkikisoja. Paini, jääkiekko ja pallopelit olivat suosittuja urheilulajeja.    

Harmonikkapainotteinen Ivalon Pelimannit ry on musisoinut aktiivisesti vuodesta 1974 alkaen. Nuorisotila Stönö aloitti aktiivisen toiminnan 1980-luvulta. Paikallinen rautalankarock villitsi kuntalaisia 1980-luvulla. Inarilainen rap-musiikki nousi vahvasti esille 1990–2000-luvulla.    

Perinteistä Ivalon Watercross-tapahtumaa, vetten päällä moottorikelkalla kisaamista, on järjestetty vuodesta 1992 lähtien. Muita kunnan suurimpia tapahtumia ovat Skábmagovat -elokuvafestivaali, Inariviikot ja Ijahis Idja -alkuperäiskansojen musiikkifestivaali.   

Inarissa luonto, kulttuuri ja elämäntapa kietoutuvat yhteen. Kalastus, marjastus ja metsästys ovat tärkeitä elinkeinoja ja osa omavaraistaloutta. Luontoon liittyvät harrastukset, kuten hiihto, laskettelu ja retkeily, ovat sekä paikallisten että matkailijoiden suosiossa. 

Inari sijaitsee pohjoisboreaalisella havumetsävyöhykkeellä. Maisemaa pilkuttavat kirkasvetiset vesistöt, tunturit ja jängät. Inarissa kasvavat 800-vuotias aihkimänty ja yli tuhatvuotiset katajat ovat Suomen vanhimpia puita.  

Harvaanasuttu Inari on retkeilyn ja eräilyn suurvalta. Maapinta-alasta 72 prosenttia on suojelualueita. Lemmenjoen kansallispuisto (perustettu 1956) on Euroopan laajimpia erämaita. Sen erityispiirre on kullankaivu. Urho Kekkosen kansallispuistossa (1983) on laaja retkeilyreitistöjen verkosto tupineen ja vahva luontaiselinkeinojen perinne. Inarin kunnan alueella sijaitsee seitsemän lailla (1991) perustettua erämaa-aluetta, mm. Hammastunturin ja Vätsärin tiettömät erämaat, sekä useita laajoja soidensuojelualueita.  

Vuodenkierto pohjoisimmassa Lapissa jakautuu perinteisesti kahdeksaan vuodenaikaan. Ne eivät seuraa tarkkoja kalenteripäiviä, vaan määräytyvät luonnon, valon ja eläinten käyttäytymisen mukaan.  Keskikesän yötön yö Inarissa kestää kahdeksan viikkoa ja kaamos vuodenvaihteessa viisi viikkoa. Lumi- ja jääpeite on luonnossa keskimäärin lokakuulta toukokuulle. Inarin pakkasennätys on -49 astetta, helmikuulta 1966.  Lyhyt valoisa kesä kypsyttää aromikkaat hillat soilla ja marjat metsissä.